Huivikielto rikkoo ihmisoikeuksia ja on vakava uhka naisten itsemäärämisoikeudelle.

2018 YK:n ihmisoikeuskomitea totesi mm. Ranskan huivikielto rikkoo ihmisoikeuksia. Komitea ei uskonut Ranskan perusteluja siitä, että huivikielto on tarpeellinen sosiaalisista ja turvallisuussyistä.

Huivipakko on osa patriarkaalista rakennetta, jonka pyrkimyksenä on kiistatta lisätä sukupuolten välistä epätasa-arvoa ja naisten alisteista asemaa. Epätasa-arvoiset rakenteet ovat maailmanlaajuinen ongelma, myös länsimaissa.

Sukupuolten välistä tasa-arvoa ja naisten oikeuksia pyritään edistämään länsimaissa mm. strategisesti tasa-arvoa edistävällä ruohonjuuritason työllä, rakennetasolla, poliittisella tasolla ja vaikuttamistyöllä MUTTA ennen kaikkea nojaten itsemääräämisoikeuteen- ja ihmisoikeussopimuksiin. Tämän saman käytännön nojalla on taisteltava huivipakkoa vastaan – ei ihmisoikeuksia rikkomalla.

Länsimaalaisten valtioiden luomat lainsäädännölliset pukeutumissäännöt vahvistavat patriarkaalisia rakenteita, jotka asettavat musliminaisia uskontonsa ja valintojensa vuoksi epätasa-arvoiseen asemaan.

Huivipakko on vakava ihmisoikeusongelma joka ei poistu rikkomalla musliminaisten oikeuksia rankaisemalla naisia pukeutumissäännöillä ja huivikiellolla. Huivipakkoa vastaan on tehtävä työtä edelleen jotta jokaisen naisen oikeus valita toteutuu – määrittelemättä kenellä on oikeus tähän valinnanvapauteen.

Huivikielto länsimaisissa valtioissa on vakava takapakki naistenoikeuksille ja siihen on puututtava.

Tasa-arvo työssä on tärkeä tunnistaa valkoisen pelastajan syndrooman.

Tasa-arvo työ on valkoisen enemmistön ajamaa heidän perspektiivistä – niin kotimaassa tehdyssä tasa-arvo työssä kuin kehitysalalla. Uhriuttavaa ja toiseuttavaa asetelmaa ylläpitää epätasa-arvoinen valtarakenne, jossa valkoiselle asiantuntijalla ihonväri lisää pätevyyttä hänen johtavaan asemaan, jopa aiheiden parissa joihin löytyisi asiantuntevampia ja pätevämpiä ei-valkoisia.

#allwhitepanel– tilaisuudet joissa valkoiset asiantuntijat keskenään pohtivat ongelmia ulkopuolelta ei ole hyväksyttävää, erityisesti kun ongelmia koskettavista kouluttautuneista asiantuntijoista ei ole Suomessakaan pulaa. Tämä kertoo kuinka syvällä meidän valtarakenteissa kytee valkoisen pelastajan syndrooma.

Mikä oikeuttaa valkoisen naisen puhumaan afrikkalaisten naisten asioista samaan aikaan kun yleisö koostuu pätevistä afrikkalaisista joilla on itselläänkin ääni? Annetaan tilaa, kuunnellaan ja nostetaan näkyväksi heitä, jotka asioista parhaiten tietävät.

Tasa-arvo työn on perustuttava yhdenvertaiseen ja tasapuoliseen kumppanuuteen, mikä tarkoittaa sitä että meidän on pysähdyttävä tarkastelemaan epäoikeudenmukaisia rakenteita ja niiden kitkemistä.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää.

-Ujuni

Koronaviestinnän vaikutus perusturvallisuuden tunteeseen

Koronapandemian aiheuttama ahdistus on alkanut selkeämmin näkyä yhteiskunnassamme ja mielestäni tämä näkökulma tarvitsee lähempää tarkastelua.

Koronapandemian aikana viestintä on ollut selkeästi kaksijakoinen: 

  1. valtion vastuu pandemian hoidosta rajoituksia asettamalla 
  2. yksilön vastuu pandemiasta rajoituksia noudattamalla ja yleisesti odotettavia oma-aloitteisia oikeita valintoja tekemällä

Valtion, ministeriöiden ja eri terveydenhuollon asiantuntijoiden toistuvasti epäonnistunut viestintä on koronapandemian kehittyessä kuitenkin tehnyt rajanvedon näiden kahden vastuun välille yhä epäselvemmäksi. Valtionhallinnon asettamat rajoitukset ovat jääneet epäselväksi ja yksilön vastuuta on korostettu entistä enemmän, minkä jälkeen yksilöiden tekemiä virheitä moitittu sitäkin kovemmalla kädellä.

Tuorein tapaus on THL ja hallituksen ravintoloihin ja hiihtolomaan liittyvä linjaero. Samaan aikaa kun yksilöltä odotetaan vastuullista ja rationaalista harkintakykyä, muotoutuu toisistaan poikkeavat linjaukset rationaalisen ajattelun kannalta mahdottomiksi toteuttaa. Kun rationaalinen ajattelu ei kansalaisilta onnistu, langettaa valtionhallinto talvilomalaisten päälle harmaan pilven muuten niin mukavaa ja ansaittua lomaa varjostamaan.

Epäonnistunut rajanveto valtion ja yksilön roolista pandemian torjunnassa välillä lisää epävarmuutta, sillä yksilöitä odotetut toimet ovat lähes mahdottomia toteuttaa. Vaikeasti tulkittavat rajoitukset ja  avoimeksi jäävät suositukset ovat puolestaan omiaan aiheuttamaan ahdistusta ja pelkoa, kun yksilö ei kykene hahmottamaan oikeita toimintamalleja uhkaa aiheuttavassa pandemiatilanteessa. Uhan tunnetta kohottaa eri tavalla avoimeksi jääneitä asioita tulkitsevat kanssaihmiset, jotka noudattavat joko pelkoa aiheuttavaa heikompaa suojaustasoa tai konflikteja aiheuttavaa vahvempaa suojaustasoa. 

Kun tähän lisätään valtionhallinnon tasolta tuotua painostusta ja syyllistävää epäonnistumisen tunnetta, aletaan henkisen kuormituksen tasolla olla jo melko raskaalla tasolla. Henkinen väkivalta saattaa vielä olla hieman liian raju vertaus, mutta kovin kaukana ei siitä ainakaan kuormittavien elementtien samankaltaisuuden johdosta olla. Tähän vedoten onkin syytä pohtia, kumpi aiheuttaa enemmän henkistä kuormitusta:  

  1. viruksen aiheuttama uhka perusturvallisuudelle
  2. valtionhallinnon aiheuttama epävarmuus perusturvallisuudesta 

Valtion vastuulla on huolehtia pandemian hallinnasta sekä tehdä selkeitä rajanvetoja ja tarvittavia rajoituksia niin, että yksilön perusturvallisuuden tunnetta suojellaan. Valtionjohdon tasolla olisi syytä pysähtyä miettimään, miten yksilöiden perusturvallisuus voidaan taata pandemian aikana myös viestinnän osalta.

#meidäntytöt-kampanja

Siitä on yli 10-vuotta, kun ensimmäisen kerran lähdin tutustumaan siihen, miksi tyttöjen sukuelimiä silvotaan. Siitä lähtien olen toistanut itseäni ja perustellut, miksi Suomessa on syytä ottaa vakavasti tyttöjen sukuelinten silpominen. Jostain syystä tykkäämme Suomessa pitää ajatuksesta kiinni, että poikkeamme muista Euroopan maista ja siksi silpominen ei voi olla ongelma Suomessa. Mutta onko tosiaan näin? Yli 10 vuoden jälkeen ei kukaan voi poissulkea, etteikö suomalaisia tyttöjä olisi riskissä joutua silvottavaksi, eikä kukaan voi kertoa mikä tilanne Suomessa tällä hetkellä on.

Uskon itse, että valistustyö, ennaltaehkäisy, tutkimukset ja kyky puuttua on äärimmäisen tärkeää. Siitä huolimatta koen, että Suomessa eletään jonkinlaisessa murrosvaiheessa, jossa aletaan vasta nyt toipumaan siitä, että Suomessa tosiaan on suomalaisia tyttöjä, jotka ovat riskissä joutua yhden pahimman ihmisoikeusloukkauksen uhriksi. 2017 olin mukana haastattelemassa nuoria naisia, joita oli lähetetty ulkomaille silvottavaksi. Sitten tuli THL:n arvio siitä että, Suomessa asuu arviolta noin 10 000 silpomisen läpikäynyttä tyttöä tai naista ja noin 650–3 080 tyttöä elää silpomisuhan alla. Viimeiseksi tuli kouluterveyskysely, jossa kymmenet Suomessa syntyneet tytöt kertoivat joutuneensa silvotuksi.

Siitä huolimatta, että kaikki tieto tähän asti puoltaa sitä, että suomalaisia tyttöjä on joutunut silvotuksi, tuntuu hämmentävältä, että emme ota lainsäädäntöä tukemaan silpomisen vastaista työtä. Jokainen tyttöjen sukuelinten silpomisen parissa työtä tekevä ihminen tietää, että perinnettä harjoittavat ja hyväksyvät eivät näe silpomista pahoinpitelynä. Tämän lisäksi kaikki silpomisen eri muodot on syytä kriminalisoida erikseen, jotta ei jäisi mitään tulkinnanvaraa tai epäselvyyttä, mikä on silpomista ja mikä ei. Kyllä, myös tällaisia keskusteluita käydään Suomessa.

Siksi haluankin kysyä, että kuinka monta tyttöä pitää tulevaisuuden tilastoissa näkyä tulleen silvotuksi, ennen kuin Suomi ottaa selkeämmän lainsäädännön tueksi? Hoetaan usein että ”yksikin tyttö on liikaa” mutta onko se tosiaan niin? Miksi sitten jo kymmenet silvotut tytöt eivät riitä syyksi saada tyttöjen sukuelinten silpomista erikseen kriminalisoiva lainsäädäntö? Läinsäädäntö ei ole tällä hetkellä aukoton ja se on koitunut niiden lasten kohtaloksi, joita sen on pitänyt suojella.

Minusta Suomen on korkea aika ottaa rohkean ja ainoan oikean askeleen ja viestiä yhteiskuntana Suomen kannan tyttöjen sukuelinten silpomisesta. Ottaa sen rohkean askeleen suojellakseen #meidäntyttöjä joilla on oikeus koskemattomuuteen riippumatta mihin kulttuuriin tai uskontoon ovat syntyneet.

Tänään alkaneen #meidäntytöt -somekampanjan yksi tärkeimmistä tavoitteista on tehdä näkyväksi seuraavan sanoman: Kyse on meidän tytöistä, eli suomalaisista tytöistä, jotka ansaitsevat täyden oikeuden koskemattomuuteen. Haastan itse  #meidäntytöt-kampanjaan meidän istuvaa Sanna Marinin hallitusta. Haluan muistuttaa päättäjiämme siitä, että vaikka näiden tyttöjen oma ääni ei kanna, on meidän velvollisuus siitä huolimatta kuulla heidän hädän.

#meidantytöt #oikeuskoskemattomuuteen

-Ujuni Ahmed

Ihmisoikeuksien moninainen rajoittaminen

Ihmisoikeustyö ja ihmisoikeuspuolustajat ovat läpi historian kohdanneet häirintää ja viime aikoina on ollut selkeästi havaittavissa tämän häirinnän lisääntyneen. Erityisesti naisten oikeuksien ja rasisminvastaisen työn tekijöihin kohdistuva häirintä verkossa on ollut hälyttävässä nousussa. Tässä on meidän yhteiskunnalla tärkeä rooli turvata ihmisoikeuspuolustajia ja kartoittaa heihin kohdistuvan häirinnän muotoja ja lisätä mahdollisuuksia tukipalveluihin. On varmistettava myös, ettei kukaan muu jätä vaikuttamismahdollisuuttaan häirinnän vuoksi.

Tärkeimpänä itse omassa ihmisoikeustyössäni koen vähemmistöryhmien tyttöjen ja naisten oikeudet ja niiden turvaamisen huomioon ottaen heidän elinympäristönsä, sillä heihin kohdistuva väkivalta ja sen eri muodot jäävät helposti piiloon. Uskon, että yhteiskuntana on meidän velvollisuutemme varmistaa, että Suomessa on kaikille samanlaiset mahdollisuudet mm. koskemattomuuteen, itsemääräämiseen sananvapauteen ja seksuaalioikeuksiin, riippumatta taustastaan. Erityispiirteinä näen työssäni olevan sen, että esille nostamani ihmisoikeusloukkaukset ovat pitkälti Suomessa piilorikollisuutta ja kohderyhmänä on ihmisiä, jotka eivät ole yhteiskunnassamme tulleet nähdyksi ja kuulluksi.

Suomessa on valitettavasti erilaisia etnisiä ja uskon yhteisöjä, joissa jotkut vallitsevat valtarakenteet rajaavat niin ihmisoikeuksia kuin yksilönvapautta. Tiedämme, että seksuaalivähemmistöt ja naiset ovat erityisen haavoittuvassa asemassa näiden rakenteiden alla. Olen erityisen huolissani juuri näistä yhteisöistä, sillä nämä rakenteet ovat vielä Suomessa hyvin tuntemattomia ja näkymättömiä. Mikä pahinta, ilman näiden rakenteiden ja niitä ylläpitävien ihmisten ideologian/arvomaailman tuntemista, emme voi turvata yhtäläisiä oikeuksia jokaiselle näissä yhteisöissä. Ihanteellisin tapa edistää näitä oikeuksia on saada eri yhteisöistä aktivisteja, jotka puolustavat ihmisoikeuksia nimenomaan omissa yhteisöissään, mutta emme voi myöskään hyvinvointivaltiona ulkoistaa ihmisoikeuksien toteuttamista ja eteenpäin ajamista millekään ”yhteisölle” ilman, että samalla luomme puitteet rinnakkaisyhteiskunnille. On täysin kohtuutonta jättää nykyisten rakenteiden rikkominen ja yksilönvapauden vahvistaminen yhteisöissä elävien yksilöiden harteille.

Häirintä on ajoittain erityisesti sosiaalisessa mediassa kestämätöntä rasististen kommenttien vuoksi. Työni näkökulmasta pidän vaarallisimpina häirinnän muotoina kuitenkin sellaisia keinoja, joissa ne on puettu taitavasti asiallisen kommentoinnin varjoon. Se tekee häirinnästä hyvin vaikean tunnistaa ja pidemmän päälle se uuvuttaa ja ajaa asiaansa: hiljentää kohdettaan. Hiljentämistä perustellaan usein leimautumispelolla ja valtaa käytetään koko yhteisön nimissä, kun kommentteja tai tekoja perustellaan ”yhteisön äänellä”. Näiden ihmisten taustalla saattaa olla systemaattinen yhteisöjen uhrien toiseuttaminen ja tilan vieminen tietoisesti ylläpitäen haitallisia valtarakenteita omissa yhteisöissään. He käyttävät ihmisen identiteettiä ja taustaa häntä vastaan kysyen: Oletko osa meitä vai meitä vastaan? Samat tahot, jotka ajavat omia oikeuksiaan harjoittaa uskontoaan yhteiskunnallisessa keskustelussa, pyrkivät yhteisöissä rajoittamaan yksilöiden oikeuksia vedoten samaan uskontoon. Samat tahot jotka vastustavat rasismia, saattavat harjoittaa hyvinkin avointa syrjintää ja rasismia yhteisöissä. Tämän vuoksi pidän ihmisoikeusnäkökulmasta hyvin ongelmallisena sitä, että mikään taho edustaisi jotakin yksittäistä etnistä yhteisöä, sillä kaikki yhteisöt koostuvat yksilöistä, joilla on eri kokemuksia ja näkemyksiä.

Vaikuttamistyössä on välttämätöntä toimia ihmisoikeudet edellä ja tarkastella asiaa asiana pyrkien jättämään omat subjektiiviset taustat mahdollisimman minimiin. Inhimillisellä tasolla ymmärrän, että ihmisilllä on pelko leimautua valtaväestöön verrattuna, mutta edes tämä ei anna oikeutta hiljentyä tai hiljentää ihmisoikeuksista puhumista. Kun ihminen pyrkii rajoittamaan toisen henkilön sananvapautta vedoten yhteiseen etniseen taustaan ja sen mukana tulevaan leimautumiseen ja maineeseen, ylläpitää se valitettavasti itsessään myös leimautumista ylläpitävää tekijää. Yhteisöllisissä yhteisöissä, erityisesti uskonnollisissa, tämä liittyy vahvasti hyvän ”maineen” ylläpitämiseen, jossa yksilöitä rajoitetaan julkisessa keskustelussa, mikäli tämä erottuu yhteisön ”normeista” tai ei suostu alistumaan niihin. Tämä koskettaa yleensä lähinnä naishenkilöitä. Tästä minulla on vuosien kokemus, sillä en ole suostunut alistumaan yhteisön vaatimuksiin. Monet eivät tiedä, että ihmisoikeustyötä tehdään kutsumuksesta ja usein siinä joutuu hyväksymään faktan, että oma turvallisuus voi samalla vaarantua. Demokraattisessa yhteiskunnassa ja hyvinvointivaltiossa meidän on erityisesti pidettävä huolta, että ihmisoikeustyötä ei rajoita mikään kulttuuri- tai uskonyhteisö. Ihmisoikeustyössä lähtökohtana ja tulokulmana on aina kaikissa asioissa ensisijaisesti ihmisoikeuden toteutuminen.

-Ujuni

Naisten seksuaalioikeudet uhattuina – vieraana Ujuni Ahmed

Olin vieraana 28/5/2020 julkaistussa Suomen UN Womenin Podcast-sarjan toisessa jaksossa. Keskustelemme naisten seksuaalioikeuksista ja niiden rajoittamisesta josta syvennymme niistä pahimpaan versioon eli tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomiseen.

Jos haluat tietää mm. mitä silpomisella tarkoitetaan ja miten se vaikuttaa tasa-arvoon tai miten pandemia on vaikuttanut silpomisen vastaiseen työhön niin kuuntele alla olevasta linkistä.

”Tyttöjen sukupuolielinten silpominen on sukupuolittunutta väkivaltaa, jonka pyrkimys on rajata tyttölapsen ja naisen seksuaalioikeutta ja itsemääräämisoikeutta jo tosi varhaisessa vaiheessa. Teko on myös kunniaväkivallan ensimmäisiä toimenpiteitä, joissa vahingoitetaan ja valmistetaan tyttöjä pakkoavioliittoon tai kasvatetaan yleisestikin tytöstä äitiä, ja siten myös tyttö joutuu kasvamaan epätasa-arvoiseen asemaan yhteiskunnassa tai yhteisössä, jossa hän myös elää”, Ahmed kertoo

.

Kuuntele #bodcast https://unwomen.fi/generation-equality-podcast/?fbclid=IwAR2cCs-0YPh0fnfTATMuI4vxxnpilwC3DB7oFEN8lk7p22g0MJ4rAEO8G2I

”Ei meillä voi olla rasismia, koska…”

Ei meillä voi olla rasismia, koska me tehdään eri kieli- ja kulttuuritaustaisten kanssa töitä -lause on rakenteellisen rasismin ensimmäinen askel. Hyväntekemisellä alistaminen on yksi rasismin muoto, jota on yhtä vaikea huomata kuin näyttää toteen. Hyväntekemisellä alistaminen on kuitenkin rakenteellisen rasismin vahvimpia kulmakivia ja se on vakava este eri kieli- ja kulttuuritaustaisten ihmisten tasa-arvolle.

Hyväntekemisellä alistava hyväntekijä näkee eri kieli- ja kulttuuritaustaiset ihmiset auttamishalunsa kohteena eikä auttamishalustaan sokeutuneena kykene arvottamaan auttamisensa kohdetta tasavertaisena ihmisenä tai työtoverina. Hyväntekijä luo työssään kuvaa ”autettavista”, jotka tarvitsevat ”auttajaansa”. Hyväntekijä vahvistaa omalla vuorovaikutuksellaan ennakkoluulojen vahvistumista ja asettaa kohteensa alempiarvoiseen asemaan omaa auttajanhaluansa pönkittämään.

Hyväntekijän rakenteellinen rasismi on monissa tapauksissa vain ymmärtämättömyyttä uudessa tilanteessa, mikä korjautuu anteekspyynnöllä ja henkisellä kasvulla. Usein hyväntekijä kuitenkin kokee asemansa auttajana uhatuksi ja lähtee raivoisaan itsepuolustustaisteluun: ”Enhän mä voi olla rasisti, koska autan eri kieli- ja kulttuuritaustaisia ihmisiä!”

Hyväntekijän maine joutuu vaakalaudalle ja nousee vastareaktio, jossa avoimen asioiden korjaamisen sijaan keskitytään peittelemään ongelmia ja vaientamaan asiasta puhuvia. Hyväntekijä esittää rasismia kohdanneelle vaatimuksia ja käskee rasismia kohdanneen kieltämään kokemuksensa. Rakenteellinen rasismi käännetään rasismia kohdanneen henkilökohtaiseksi ongelmallisuudeksi ja rasismia kohdanneesta tehdään oman kokemuksensa juurisyy: ”Juuri näiden asioiden takiahan mä sua autan!”

Rasismia kohdanneella on kaks vaihtoehtoa:

1. Kärsi rangaistuksesi ja vaikene. Anna rakenteellisen rasismin jatkua ja jatka niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
2. Älä suostu vaikenemaan ja kanna öykkärin leimaa otsassasi. Älä hyväksy rakenteellista rasismia, mutta ole valmis menettämään etusi ja asemasi.

21.3 oli rasisminvastainen päivä. Siksi haluunkin tarjota rasismia kohtaaville myös kolmannen vaihtoehdon:

3. Tule kuulluksi tasavertaisena kanssaihmisenä. Ihmisenä, jolle ei kerrota mitä on rasismi ja miltä sinusta pitäisi tuntua. Ihmisenä, jonka henkilökohtaisia kokemuksia ei vähätellä eikä kielletä. Ihmisenä, jonka kärsimyksestä ei rangaista. Ihmisenä, jota ei syrjitä ja hiljennetä rakenteellisella rasismilla.

Kolmas vaihtoehto on kuitenkin riippuvainen hyväntekijästä ja hänen kyvystään avata silmänsä omalle rakenteelliselle rasismilleen.

Hyvää rasisiminvastaista päivää jonka kuulusi olla ihan jokainen päivä.

-Ujuni

Hyvää naistenpäivää

Kun naistenpäivän kunniaksi minua pyydettiin Espritin #yourule kampanjaan mukaan, en epäröinyt lähteä mukaan. Koen tarpeelliseksi tuoda kunniaväkivallan myös näkyvämmin yhteiskunnallisiin kampanjoihin. 

Mukana Espritin #yourule kamanjassa tuomassa kunniaväkivalta esiin.

Kampanjan lisäksi Esprit ja UN Women järjestivät tilaisuuden Tukholmassa keskiviikkona 4.3.2020. Tilaisuuden paneelikeskustelussa käsiteltiin paitsi naisiin kohdistuvan väkivallan vaikutus yksilöön mutta myös sen vaikutus laajemmin meidän koko yhteiskuntaan. Paneelin yksi keskeisimmistä aiheista oli myös naiset johtajina. Mitä se on ollut, mitä se on nyt ja mitä se voisi olla tulevaisuudessa.

Paneelissa:  Elina Nikulainen, Clara Henry, Klara Svensson, Zena Fialdini ja juontajana Alexandra Pascalidou.

Nostin paneelissa maahanmuuttajanaisiin kohdistuvasta väkivallasta joka usein jää piiloon niin yhteiskunnallisella tasolla kuin yhteiskunnallissa keskusteluissa. Maahanmuuttajanaisten yhteiskunnallinen asema yhteiskunnassa sekä yleisesti on näkökulma jota nostetaan vieläkin ikävä kyllä “erillisenä” keskusteluna siitäkin huolimatta että he ovat erityisen haavoittuvassa asemassa.

Yksi panelisteista Zena Fialdini (Un Women SW) kommentti tyttöjen sukuelinten silpomisesta Ruotsissa kosketti minua. Hän nosti huolensa tytöistä joita lähetetään ruotsista silvottavaksi ulkomaille. Hän mainitsi, että jos tytöt olisivat etnisesti eri näköisiä, ottaisimme asian vakavemmin. Zenan puhe kosketti minua koska hän on täysin oikeassa. Tyttöjen sukuelinten silpominen on globaali ongelma joka vaatii kovasti töitä joka puolella maailmaa, mutta meidän on kyettävä varmistaan vielä vahvemmin ja varmemmin että yksikään tyttö ei ole riskissä joutua silvotuksi euroopassa tai meillä Suomessa.  Ennen kaikkea meidän on ymmärrettävä ottaa vakavasti näihin tyttöihin kohdistuvan riskin tulla silvotuksi täältä Suomesta.

Torstaina 5.3 julkaistiin Iltalehdessä naistenpäivän kunniaksi minusta pienen dokumentin tyttöjen sukuelinten silpomisesta. Dokumentissa lähestyn aihetta eri näkökulmasta, nimittäin omasta kokemuksestani ja sen vaikutusta nykyiseen työhöni. Mä olen aina kokenut hieman epämielyttävänä ja vaikeana puhua oma kohtaisesta kokemuksestani. En sen vuoksi että aihe itsessään olisi minulle vaikea puhua vaan ihmisten reaktiot. En ole voinut sietää ikinä sääliä ja uhriuttamista jollaisena olen kokenut keskustelun. Mietin pitkään ennen kuin suostuin tuomaan kokemuksestani näin esille ja syy tähän on se, että koen tänäpäivänä silpomisen vastaisessa työssäni Suomessa kaipaavan selviytymisen ja onnistumisen näkökulmia. Sukuelinten silpomisesta voi selvitä eikä se ole tehnyt minusta yhtään sen vähemmän naista millään elämän eri tasolla. Omalla tarinallani haluan kannustaa ja rohkaista jokaista naista kohti omaa itse valittua elämää ja ymmärtää että menneisyyden ei tarvitse aina vaikuttaa negatiivisisesti tulevaisuuteen. Häpeä ei saa estää silpomisen läpikäyneitä osallistumasta keskusteluihin, sillä he ovat selviytyjiä ja sellaisenaan meidän pitää heistä puhua. 

Maahanmuuttajanaisiin kohdistuva väkivalta on vielä liian näkymätön yhteiskunnassamme vaikka viimeiset vuodet se on hyvin saanut median huomiota. Siihen vaikuttavat ja ylläpitävät syyt ovat monimutkaisia, monimuotoisia mutta hyvin oleellisia ja tärkeitä tutkia. Yksilötasolla olevat rajoitteet ja esteet on tärkeitä ymmärtää jotta niitä voi poistaa sekä tukea yksilöä yhteskunnan eri rakenteiden tasolla. Tällä hetkellä yksi itse myös väkivaltamuotojen näkymättömyyden vahvistaja on se, kuinka nämä väkivalta muodot usein valtakunnallisesta naistenoikeuksien ja tasa-arvo keskusteilussa ovat jäänneet pois. Niin kauan kuin emme tuo samalla tasolle ja samalle pöydille myös maahanmuuttajanaisten kohtaaman väkivallan erityispiirteet, siihen johtavat syyt, normit ja niitä ylläpitävät rakenteet, pysyy se jatkossakin näkymättömänä. Tämän lisäksi näiden väkivaltatapausten näkeminen kulttuurisidonnaisina enemmän kuin sen vaikutusta naisten asemaan ja tasa-arvonäkökulmasta on hyvin ongelmainen. Loppujen lopuksi kaikissa naisiin kohdistuvassa väkivalillassa on kyse samasta juurisyystä.

Mitä upeiden naisten kanssa sitä on saanut viettää naistenpäivää!

Me olemme Suomessa monessa asiassa edelläkävijöitä. Meillä on monta asiaa mistä saamme ja pitää olla ylpeitä. Se ei saa kuitenkaan sokaista meitä siitä tosiasiasta, että meillä on paljon tekemistä yhteiskuntana kohti tasa-arvoisempaa ja naisille turvallisempaa yhteiskuntaa. Myös niille naisille jotka ovat näkymättöminä yhteiskunnassamme.

Hyvää naistenpäivää.

-Ujuni

Kiitos Suomen PEN:ille tämänvuoden sananvapauspalkinnosta

Sananvapauspalkintona saamelaistaiteilija Marja Helanderin lahjoittama upea teos; Veden suojassa toinen maailma.

Minulle luovutettiin keskiviikkona 12.2. Suomen PENin sanavapauspalkinto. Se merkitsee minulle paljon, sillä kaikki ihmisoikeustyöni perustuu sananvapauteen. Sen, että saan puuttua epäkohtiin joita kohtaan, sen että voin sen kummempaa ilman pelkoja tehdä työtä tasavertaisemman maailman puolesta. tehdä työtä joka merkitsee minulle.

“Viime vuosina erityisesti naisten ja tyttöjen ihmisoikeuksien puolustajiin kohdistuva häirintä, uhkaukset, väkivalta ja vankeustuomiot ovat lisääntyneet eri puolilla maailmaa. Ihmisoikeuksien puolustajia ei saa jättää yksin.”   Suomen PENin perusteluihin kiteytyy tärkeän sanoman ydin joka koskettaa minua myös usealla tasolla. Minulla on henkilökohtaista kokemusta vaientamisesta sekä häirinnästä joka on seurannut työstäni. Jokaisen meidän velvollisuus on varmistaa että ihmisoikeudet toteutuvat mutta vähintä mitä jokainen meistä voisi tehdä, on varmistaa että ihmisoikeustekijät saavat tehdä työnsä rauhassa meidän kaikkien puolesta.

Ihminen hyvin nopeasti kuitenkin mukautuu tilanteeseen ja pitää itsestäänselvytenä sellaisiakin asioita joiden eteen on taistellut. Ymmärsin itse sen kun kävin kotimaassa Somaliassa ensimmäistä kertaa viimevuonna. Ymmärsin, että olen etuoikeutetussa asemassa sillä minulla on mahdollisuus vaikuttaa ja muuttaa asioita. 

Viimeaikoina olen huomannut kuitenkin että Suomessakin sanavapauden eteen on tehtävä vielä työtä vaaliaksemme sitä. Ihmisoikeuksien puolesta työtä tekevänä olen huolissani “ilmiöstä” jotka koettelevat sekä jarruttavat meitä kehityksessä kohti demokraattisempaa ja inhimillisempää yhteiskuntaa. 

Vihapuheeseen, jolla pyritään vaientamaan toisinajattelijoita ja ihmisoikeusaktivisteja maahanmuuttajayhteisöissä, erityisesti naisia. 

Vihapuheeseen, jolla pyritään vaientamaan ja polkemaan eri ihmisryhmien ihmisoikeuksia yhteiskuntamme eri tasoilla, perustellen tätä sanavapauden nimissä. 

Koko yhteiskunnassamme vallitsevaa yleistyvää keskustelutyyliä jossa asian edelle menee sanojan ulkonäkötekijät. Juurtuneet rakenteet jotka jarruttavat epäkohtien nostamista yhteiskunnassamme. Tämä on viimeaikoina ollut kokemukseni mukaan havaittavissa myös heidän keskuudessa joiden tehtävänä on edistää ihmisoikeuksia. 

Sananvapaus, perus- ja ihmisoikeudet ovat symbioosissa eikä ne voi poissulkea toisiaan. 

Siksi iso kunnia saada tämä tärkeä tunnustus.

-Ujuni

Medialla on vastuu käsitellä ihmisoikeusloukkauksia niiden oikeilla termillä.

Olen viimeisen vuoden aikana seurannut mediaa ja sen tapaa käsitellä tyttöjen sukuelinten silpomista. Olen tyytyväinen kuinka olemme aiheen suhteen yleisesti edistyneet ja pystymme puhumaan siitä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Useat toimittajat ja lähes kaikki perinteen parissa työskentelevät käyttävät oikeaa termiä, mutta senkin saralla meillä on vielä työtä. Nimittäin tänään luin TAAS eräästä lehdestä tyttöjen sukuelinten silpomisesta pelkästään tyttöjen ympärileikkauksena.

On ymmärrettävää jos asiakas- tai valistustyössä käytetään ympärileikkaus- termiä selvennykseksi. On ymmärrettävää jos media samasta syystä haluaa käyttää molempia termejä.  Mutta olen hyvin huolestunut ja harmissani jos yksi vakavimmista ihmisoikeusloukkauksista ei voida julkisessa keskustelussa käsitellä oikealla termillä. 

Miksi sitten on tärkeätä puhua silpomisesta? 

Sen takia, että yksinkertaisesti tyttöjä ei ympärileikata. Ja kansainvälisesti perinnettä viitataan termillä FGM (female genital mutilation). Ympärileikkaus- terminä on virheellinen, harhaanjohtava ja hyvin vähättelevä. Sen lisäksi useat silpomisperinnettä harjoittavat käyttävät tyttöjen ympärileikkausta jotta perinne olisi hyväksyttävämpi. Tämän vuoksi tyttöjen ympärileikkaus- termi on hyvin ongelmainen niin mediassa kuin ammattilaisten suusta sillä se ei kuvaa toimenpidettä. 

Tyttöjen sukuelinten silpomisesta puhuessa on ensiarvoisen tärkeää, että myös media pyrkii käsittelemään aihetta sen vaativalla vakavuudella ja ensisijaisesti ihmisoikeusloukkauksena. Tässä asiassa medialla on vastuunsa.

-Ujuni