Häpeä on hmisoikeuksien jarruttaja.

Viime viikolla luin kirjailija Teemu Potapoffin kirjoituksen häpeästä. On mielenkiintoista, kuinka vielä tänä päivänäkin häpeä ja sen kanssa kamppailu varjostaa minua. Muistan nuorena tyttönä hyvin vahvasti kuinka useasti muiden tyttölasten kanssa meitä ojennettiin; “Hävetkää, kun tuolla tavalla nauratte kovaa tyttöinä” tai lauseella jota usein kuulin: “kunnollinen tyttö ei korota äänensä”. Mulle ei ikinä kerrottu miksi, joten tämä oppi ei ikinä mennyt perille mun kohdalla, onnekseni. 

Maaliskuussa kävimme työmatkalla vierailemassa keski-Somalian pienessä kylässä. Saimme kunniaksemme keskustella oppilaiden kanssa arjestaan ja heidän unelmistaan. Nuoret olivat toiveikkaita tulevaisuuden suhteen. Olin äimistynyt ja ihailin sitä toivekkuutta heissä muuttaa maailmaa ja ympäristöään niillä vähäisillä reisurseilla mitä  heillä oli. Vaikka osasin odottaa että tasa-arvo tyttöjen ja poikien välillä ei välttämättä olisi samalla tasolla kuin meillä täällä, hämmennyin että pystyin joissain kohdissa samaistumaan niihin tyttöihin. Luokka oli jaettu tyttöihin ja poikiin ja jotta kuulin sanaakaan mitä tytöt puhuivat, joduin menee ihan heidän viereen istumaan. Puhuessaan he peittivät kankaalla suunsa. 

En ole varma, mutta uskallan epäillä, että kankaalla peittäminen puhuessaan liittyy äänen volyymin käyttöön mistä minulle tuli mieleen mun omasta nuoruuden kokemuksesta. Häpeän tunteella pyritään vaikuttamaan ja kontrolloimaan naisia ja tyttöjä ympäri maailmaa. Tämä samainen häpeä estää ihmisoikeuksista puhumisen ja nujertaa myös uhreja.

Nenäkulmassa keskustelemssa tyttöjen sukuelinten silpomisesta osana Nenäpäivää Ylen Puheella. 

Eilisessä Ylen Puheen haastattelussa, toimittaja kysyi häpeästä mikä liittyy hyvin vahvasti myös tyttöjen sukuelinten silpomiseen. Kerroin taannoin kohtaamisesta tutun miehen kanssa, jota en ollut vuosiin nähnyt. Hän kysyi multa että “vieläko puhun tyttöjen alapäästä häpeilemättä”. Itseasissa mun on tunnustettava että mua hävetti hetken miehen kanssa keskustelessa ennen kuin osasin kysyä itseltäni kysymyksen. Miksi mun pitäisi hävetä puhua tyttölapsiin kohdistuvasta väkivallasta vaikka se olisikin intiimialueella? 

Häpeän tunne on kamala ja siitä kasvaminen ottaa aikaa. Pahimillaan mun henkilökohtaisen kokemuksen mukaan se saattaa kyseenalaistaa omaa identiteettiä ja itseluottamusta vääristäen oikeudenmukaisuuden. Itse voin avoimesti ja rehellisesti sanoa, että kohtaan vieläkin kysymyksiä siitä, miksi en häpeä. Tää on musta kummallista. Kun kyse on ihmisoikeuksista, häpeällä ei pitäisi olla sijaa. Siitä huolimatta juuri häpeä on tunnetila, joka estää myös ihmisoikeuksien edistymistä.

Kuten Teemu Potapoff kirjoitti:

“Häpeän tunnen juontaa kierteiset juurensa syvälle yhteisöön ja sen arvossa pitämiin ihanteisiin sekä normeihin.”

Minusta ihmisoikeusloukkauksista täytyy nimenomaan puhua paljon niin kauan kuin sitä ympäröi häpeäkulttuuri ja sen jälkeenkin. Eikä mikään normi, arvo tai ihanne saa mennä sen edelle.

-Ujuni

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: